Australialaisen Airbournen live-esiintymistä on ehditty hehkuttaa jo niemennotkossa jos toisessakin. Yhtyeen korkeaoktaaninen ja maanmiestensä AC/DC:n tuotannolta vahvasti tuoksahtava riffirock on toki kuin luotu lavoille esitettäväksi, mutta siinä se koko jutun juju juuri piileekin; Airbourne-nelikon kiimainen testosteroni-musiikki on näennäisesti hyvin simppeliä perusboogieta, mutta tällaisen jutun nautittava livetoteutus vaatii tarkasti svengaava yhteissoittoa ja aivan äärimmäisen energistä esiintymistä.

Australialaisryhmä olisi varmasti nykyisellään täyttänyt Tampereen suuren Pakkahuoneenkin, mutta päällekkäisbuukkauksien takia Airbournen Euroopan-kiertueen Mansen-etappi soi nelisensataa ihmistä vetävällä Klubilla. Ei-niin-yllättäen orkesteri myi paikan nopeasti loppuun ja ulos jääneitä harmitti taatusti vietävästi, sillä lippunsa ajoissa hankkineille oli tarjolla lähes "once-in-a-lifetime" -luokan rocktäräys. Ei olisi suinkaan mikään ihme, mikäli näistä Airbournen kahdesta Suomen klubikeikasta (toinen tapahtui edellisenä iltana Helsingin loppuunmyydyssä Nosturissa) puhuttaisiin tulevina vuosina valtavan hehkuttavaan sävyyn. Varsinkin siinä vaiheessa, mikäli Airbournesta joskus kasvaa oppi-isiensä AC/DC:n kaltainen rockjättiläinen.

Airbournen veljeskaksikko Joel (kitara, laulu) ja Ryan O'Keeffe (rummut) oli vielä alkuillasta tapahtuneen soundcheckin aikana suorastaan unenpöpperössä, mutta puoli yhdentoista hujakoilla, konsertin startatessa, toiminta näytti jo täysin toisenlaiselta. Paidaton Joel myhäili tyytyväisenä jo kiivetessään lavalle, mutta hymy vain leveni täpötäyden Klubin antaessa miehen johtamalle yhtyeelle mainion vastaanoton.

Puheet Airbournen pitelemättömän hirmuisesta livekunnosta osoittautuivat todeksi jo muutaman ensimmäisen biisin aikana. Eikä näin kuumaverisellä reseptillä tietysti metsään voikaan karahtaa; bändin muusikot soittivat loistavasti yhteen, kielisoittajat (Joelin ohella David Roads (kitara) ja Justin Street (basso)) ravasivat ympäri lavaa hien vain roiskuessa, Joel juoksi yleisön halki ja nousi soittamaan sooloa baaritiskille ja niin edelleen. Airbournen rockista löytyy aidosti vauhtia sekä vaarallisia tilanteita - mikäpä sen mukavampaa!

Näyttävän Marshall-seinämän edessä tykittänyt Airbournen livesetti on myös kokenut tarpeellisen laajennuksen uuden "No Guts. No Glory" -albumin kappaleiden liityttyä osaksi livekokemusta. Sillä mikäli yhtyettä täytyy tällä hetkellä kritisoida edes jostakin niin tuo aihe liittyköön juuri biisilistaan. Vajaan puolentoista tunnin setti "AC/DC-perusrockia" toki uppoaa kuin se kuuluisa kuuma veitsi yhtä kuuluisaan voihin, mutta konsertin jälkeen olo on ehkä turhankin turta. Aavistuksen vaihtelevampi biisimateriaali ei olisi yhtään pahitteeksi...

www.airbournerock.com

Text + Photos: Timo Isoaho

Airbournen debyyttilevyä "Runnin’ wildia" on myyty jo 250 000 kappaletta. Bändi on toistuvasti palkittu parhaana rock-tulokkaana ja kierrellyt maailmaa metallimammuttien kanssa, ja onkin oikeutettua väittää, että vain yhden levyn julkaisseen yhtyeen nousukierre on ollut ennennäkemättömän nopea.
Aussit eivät ota vankeja vaan tekevät juuri sellaista musiikkia kuin haluavat eivätkä jaksa enää edes piitata AC/DC-vertauksista. Bändin kakkoslevy "No guts, no glory" tarjoaa juuri sitä hikistä ja likaista kengururockia, jota bändiltä odotetaan.
Airbournen kitaristi-laulaja Joel O’Keeffe istuskeli koleassa ja kosteassa Amsterdamissa vastailemassa kansainvälisen median kysymyksiin.

Olette myyneet yli 250 000 levyä, teidät on toistuvasti valittu parhaaksi rockbändiksi ja olette kierrelleet ja soittaneet festareilla hevimaailman huippujen kanssa. Se on aika harvinaista uudelle tulokkaalle. Oliko teillä paineita uuden levyn äänityksissä? "Ei. Antaa sukeltajien huolehtia paineesta, meikäläisten ei tarvitse! Ainoat paineet, joskin positiiviset sellaiset, vallitsevat bändissä minun ja broidini välillä."
Oli aika yllättävää, että valitsitte tuottajaksi Johnny K:n (mm. Disturbed, Staind, Machine Head, 3 Doors Down, Plain White T`s,). Mistä päätös johtui? "Juttelimme usein puhelimessa, jolloin kävi ilmi, että mies diggailee Led Zeppelinin ja AC/DC:n kaltaisia bändejä. Hän ei ollut vielä koskaan saanut työskennellä tällaisen bändin kanssa ja oli siksi innoissaan. Päädyimme yhteistyöhön, koska jos tuottaja on itsekin tekemässä jotain uutta, hän panostaa hommaan 110-prosenttisesti. Johnny teki fantastista duunia ja on hieno äijä."

Eikö teitä arveluttanut, että hän yrittäisi muuttaa musiikkityyliänne? "Ei, siihen ei pysty kukaan. Teemme aina sellaista musaa kuin itse haluamme."

Miksi levytitte Chicagossa ettekä Australiassa? "Yksi syy oli se, että meillä oli mahdollisuus yöpyä studiolla. Olimme tehneet niin myös Melbournessa, jossa majailimme studiossa varmaan kolme vuotta! Nukuimme vahvistimien takana, Ryan goisasi rumpusettinsä takana ja Justin veteli hirsiä biljardipöydän alla. Kun heräsi, ei tarvinnut ensin edes syödä aamupalaa, harjata hampaita ja käydä suihkussa, vaan saattoi heti aloittaa äänitykset. Piuhat vaan kiinni ja täysi rähinä päälle! Välillä horjuimme joistain bileistä studiolle neljän aikaan aamulla ja kolhimme kännissä rumpumikit sijoiltaan. Seuraavana päivänä Johnny kysyi: ’Hei Ryan, mikititkö sä rummut uudestaan? Virveli kuulostaa nyt ihan erilaiselta! Siinä on hyvä soundi, jätä noin!’. Sillä ’taktiikalla’ tuo levy äänitettiin. Äänimaailma elää ja hengittää. Yritimme saada levylle samanlaiset soundit kuin livenä, ja niitä haettiin melkein pari viikkoa."
Vaiva on ollut sen arvoista, sillä "No guts, no glory" jyrää kuin tavarajuna.